maanantai 11. tammikuuta 2016

Hetki kahvilassa

Käännän katseeni kelloon, se näyttää jo puoli 1 päivällä. Alan vääntelehtimään levottomasti olohuoneen vuodesohvalla. Kaippa sitä pitäisi alkaa suunnittelemaan lähtöä kohti ulkoilmaa. Koirakin tepastelee vieressäni levottomasti, hällä kai alkaa olemaan tähän aikaa päivästä jo melkoinen tarve pihalle. Vilkaisen ikkunasta pihalle, lunta tuiskuttaa pieninä hiutaleina kovan tuulen saattelemana. Lämpömittari näyttää sisällä raikkaat 19 astetta, kellarikerroksen pannu ei tainnut eilen illalla lämmittää muuta kuin ulkona olleita harakoita. Täytyypi varmaan pohtia sen säätöjä uudemman kerran. Nappaan karvaisen hupparini keskellä olohuonetta pönöttävän pinnasängyn reunalta. Haimme sängyn eilen naapurista, heidän ystävällisesti lahjoittaessa sen meille pelkän kahvipaketin hinnalla. Koira vinkaisee olemassaolonsa merkiksi ja minä havahdun siihen. Kiskon saappaat jalkaan ja kietoudun talvitakkiin ja kaulaliinaan, jotta tarkenen pihalla ollessa. Koira säntää riemuissaan pihalle, tekee asiansa ja minä löntystelen perässä kuin halvaantunut ankka varoen samalla liukkaita kohtia pihassamme. Pian varmaan saisimme aloittaa pidemmät lenkitykset, kun tuon lapsosen leikkaushaavatkin ovat jo todella hyvin lähteneet parantumaan. Saavumme sisälle ja minä alan pohtimaan kauppalistaa, samaan aikaan kun täytän pesukoneen pyykeillä. Vilkaisen haikeana leväällään olevaa vuodesohvaa, voi kuinka se houkuttaisikaan käpertymään peiton alle unimaailmaan, viime yö kun sujui taas valvoessa. Otan kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja alan tekemään lähtöä kohti kaupungin keskustaan. Käyn ostamassa paikallisesta Tokmannista lisää rakennusliimaa, jotta saisimme jatkettua makuuhuoneen remonttia.


Tokmannin reissun jälkeen alkaa mieleni tekemään lämmintä kaakaota ja päätän suunnata autoni kohti keskustan kahvilaa. Harrastan melko usein (rahatilanteesta riippuen) kahvilassa yksin istuskelua. En koe sitä millään tasolla häiritsevänä, minusta pikemminkin on mukavaa rauhassa nauttia lämpimästä kaakaosta kera lohitoastin tai budapestleivoksen. Tälläkin kertaa valitsin totuttuun tapaani kaakaon ja lohitoastin ja menin odottamaan tilaustani kahvilan pöydän ääreen. Katselin ympärillä olevia ihmisiä, oli vanhempaa väkeä, nuoria ja ihan kouluikäisiäkin ihmisiä. Toiset olivat selkeästi tulleet tapaamaan ystäviänsä, toiset taas viettivät perheen kesken kahvihetkeä ja toiset olivat tulleet pariskuntana viettämään leppoisaa kahvihetkeä. Tilaukseni saapuu ja kiitän kohteliaasti kahvilan työntekijää. Nauttiessani tilaamistani tuotteista minun on mukavaa vain kuunnella ja katsella ihmisten olemista. Viresessäni olevat ala-asteikäiset tytöt kikattivat omia juttujaan, samalla puhelimiaan näperrellen. Naurahdan mielessäni heidän jutuilleen, voi kuinka hetkessä sitä tuon ikäisenä elikään. Viereisessä pöydässä toisella puolella oli puolestaan vanhempia koululaisia jotka selvästikkin keskustelivat jostain pojasta. Katseeni siirtyy vähitellen kauempaisiin pöytiin ja näen pariskunnan joka ei ole vaihtanut sanaakaan koko sinä aikana kun ovat pöydässä istuskelleet. Ensisilmäyksellä tulee sellainen vaikutelma, että tunnelma on heidän välillään hieman kireähkön oloinen. Mistä lienee sitten kyse. Pojista puhuvat nuoret naiset tekevät lähtöä viereisestäni pöydästä ja tilalle ampaisee kaksi kaverusta toisesta pöydästä. Uusi pöytä oli ilmeisesti heidän mielestä paremmalla paikalla. Nuoret naiset alkavat höpöttelemään musiikista ja yhtyvät laulamaan kahvilan radiosta tulevan musiikin tahtiin. Naurahdan jälleen mielessäni miten toiset osaavat olla niin hetkessä eläjiä ja eivät häpeile mitään. Toisaalta ihailen moista rohkeutta. Huomaan, että omat evääni on kaluttu jo aikaa sitten loppuun ja alan tekemään lähtöä kohti ruokakauppaa. Siinä pukiessani talvitakkia ja kaulahuivia huomaan viereisen pöydän toisen tytön ohuiden sukkahousujen läpi kuultavat viiltelyarvet. Mieleni muuttuu haikeaksi. Mikähän hänen tarinansa mahtaa olla? Päällisin puolin hän näytti kovinkin eläväiseltä, iloiselta ja vaatetuksen perusteella itsevarmalta nuorelta naiselta, mutta jäljet reidessä kielivät selkeästi ongelmasta syvällä sisuksissa. Mieleeni muistuu jälleen erään työkaverini sanat "sinä olet luonnossa aina kovin iloinen ja positiivinen ihminen, miksi sinun kuvasi ovat monesti niin haikean ja surumielisen näköisiä".. Niin.. jokaisella meillä on monta puolta, tässä on taas hyvä muistutus siitä, ettei pidä ihmisiä arvioida pelkän pintapuolen perusteella.


Päiväni jatkui ruokakaupassa käynnillä ja kotona aloin laittamaan ruokaa ja nyt kirjoittelen tätä postausta Salattujen elämien pyöriessä tuossa taustalla. Vaikken tänään olekkaan ollut montaa tuntia hereillä, kahdeksan tuntia tarkkaan ottaen jos ei yöllistä valveilla oloa lasketa mukaan, on päiväni sisältänyt paljon mietintää aiheuttavia tapahtumia!

10 kommenttia:

  1. Olipa kaunis postaus, hyvin piti otteessaan loppuun asti. Haikeahko, mutta kaunis. <3 Kahvihetket yksin ovat mukavia, voi keskittyä omiin juttuihinsa tai vaihtoehtoisesti kuunnella ja katsella muita ihmisiä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Milla <3 Itse nautin hirmuisesti yksin kulkemisesta, saa uppoutua ihan omaan maailmaansa ja nähdä monenlaisia asioita, sellaisia mitä harvemmin tulee nähtyä jos vierellä on joku ystävä tai puoliso viemässä keskittymistä muuhun! :) Jotenkin sitä myös pysähtyy pohtimaan elämän monia asioita ihan toisella tavalla yksin liikkuessaan. :)

      Poista
  2. Niin upeasti kirjoitettu postaus! :) ♥ Tuntuu että ois itse katsellut niitä tapahtumia lukiessaan. Minustakin kahvilassa käynti yksin ei ole yhtään sen pöllömpää. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos paljon Nella <3 ^_^ Monet tuntuvat vierastavan yksin liikkumista, useasti olen kuullut "mitä minä siellä yksin, ihmisetkin kattoo ja tulee vaivaantunut olo", mutta itse en moista edes mieti. On pikemminkin rauhoittavaa toisinaan vain olla "ns. näkymättömissä" yksikseen tutkaillessa samalla muiden liikkeitä ja puheita :) Kivaa että meitä on muitakin, jotka ei häiriinny yksin kulkemisesta :)

      Poista
  3. Ihana postaus. :) Nykyään tulee niin harvoin mentyä mihinkään vaan olemaan yksin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Eni ^_^ voi koita ihmeessä löytää hetki ihan vain itsellesi :) ihan vain pienikin hetki piristää ja rauhoittaa kummasti :)

      Poista
  4. Minäkin tykkäsin ^^ tuntui kuin olisi tämän kolkon taukohuoneen sijasta istunut tuolla kahvilassa :)
    Yksin oleminen on monesti terapeuttinrn kokemus, joka kaikkien kannattaisi opetella :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla että osasin luoda viihtyisämmän mielikuvan ja tunnelman sinne kolkkoon taukohuoneeseen ^_^
      Se todellakin on, juurikin jotkut kahvilat ovat monesti niin rauhallisia paikkoja että saat rauhassa olla yksiksesi, eikä kukaan välttämättä kiinnitä mitään huomiota :)

      Poista
  5. Kaunis postaus! :) Joteki itteeni kolahti toi viiltely juttu! Monesti mietin mitäköhän mun ihmiset musta miettii. Mä olen kovin iloinen ja elävä ihminen nykyään, arvet kertoo vain siitä tuskasta joka elämässäni oli ennen. Kirjotit tosi kivasti ihmisistä joita näit kahvilassa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Niina ^_^ Itselläkin on jälkiä menneisyyden huonoista hetkistä ja toisinaan töissä ollessa olen miettinyt että mitä vastaan jos joku kiinnittää huomiota. Tosin paljon on myös käsissä jälkiä polttavista pellinreunoista tai muista pikku työtapaturmista, että ehkä menevät samaan! :D Tatuointia olen joskus ajatellut sijoittaa niin että jäljet häivyttyisivät niihin sulavasti. Itsekkin onneksi nykyisin olen mieleltäni paljon tasapainoisempi ja olen päässyt yli menneisyyden traumoista, toisaalta arvet kertovat siitä että olen selättänyt isoja asioita ja voin katsoa ylpeänä kohti tulevaisuutta jota en vielä joskus nähnyt ollenkaan :)
      Niin ja tervetuloa lukijaksi ^_^

      Poista

Kaikki kommentit ovat tervetulleita. Anonyymit: Laitattehan nimimerkkiä kommenttinne perään?! kiitos!=)