Tokmannin reissun jälkeen alkaa mieleni tekemään lämmintä kaakaota ja päätän suunnata autoni kohti keskustan kahvilaa. Harrastan melko usein (rahatilanteesta riippuen) kahvilassa yksin istuskelua. En koe sitä millään tasolla häiritsevänä, minusta pikemminkin on mukavaa rauhassa nauttia lämpimästä kaakaosta kera lohitoastin tai budapestleivoksen. Tälläkin kertaa valitsin totuttuun tapaani kaakaon ja lohitoastin ja menin odottamaan tilaustani kahvilan pöydän ääreen. Katselin ympärillä olevia ihmisiä, oli vanhempaa väkeä, nuoria ja ihan kouluikäisiäkin ihmisiä. Toiset olivat selkeästi tulleet tapaamaan ystäviänsä, toiset taas viettivät perheen kesken kahvihetkeä ja toiset olivat tulleet pariskuntana viettämään leppoisaa kahvihetkeä. Tilaukseni saapuu ja kiitän kohteliaasti kahvilan työntekijää. Nauttiessani tilaamistani tuotteista minun on mukavaa vain kuunnella ja katsella ihmisten olemista. Viresessäni olevat ala-asteikäiset tytöt kikattivat omia juttujaan, samalla puhelimiaan näperrellen. Naurahdan mielessäni heidän jutuilleen, voi kuinka hetkessä sitä tuon ikäisenä elikään. Viereisessä pöydässä toisella puolella oli puolestaan vanhempia koululaisia jotka selvästikkin keskustelivat jostain pojasta. Katseeni siirtyy vähitellen kauempaisiin pöytiin ja näen pariskunnan joka ei ole vaihtanut sanaakaan koko sinä aikana kun ovat pöydässä istuskelleet. Ensisilmäyksellä tulee sellainen vaikutelma, että tunnelma on heidän välillään hieman kireähkön oloinen. Mistä lienee sitten kyse. Pojista puhuvat nuoret naiset tekevät lähtöä viereisestäni pöydästä ja tilalle ampaisee kaksi kaverusta toisesta pöydästä. Uusi pöytä oli ilmeisesti heidän mielestä paremmalla paikalla. Nuoret naiset alkavat höpöttelemään musiikista ja yhtyvät laulamaan kahvilan radiosta tulevan musiikin tahtiin. Naurahdan jälleen mielessäni miten toiset osaavat olla niin hetkessä eläjiä ja eivät häpeile mitään. Toisaalta ihailen moista rohkeutta. Huomaan, että omat evääni on kaluttu jo aikaa sitten loppuun ja alan tekemään lähtöä kohti ruokakauppaa. Siinä pukiessani talvitakkia ja kaulahuivia huomaan viereisen pöydän toisen tytön ohuiden sukkahousujen läpi kuultavat viiltelyarvet. Mieleni muuttuu haikeaksi. Mikähän hänen tarinansa mahtaa olla? Päällisin puolin hän näytti kovinkin eläväiseltä, iloiselta ja vaatetuksen perusteella itsevarmalta nuorelta naiselta, mutta jäljet reidessä kielivät selkeästi ongelmasta syvällä sisuksissa. Mieleeni muistuu jälleen erään työkaverini sanat "sinä olet luonnossa aina kovin iloinen ja positiivinen ihminen, miksi sinun kuvasi ovat monesti niin haikean ja surumielisen näköisiä".. Niin.. jokaisella meillä on monta puolta, tässä on taas hyvä muistutus siitä, ettei pidä ihmisiä arvioida pelkän pintapuolen perusteella.
Päiväni jatkui ruokakaupassa käynnillä ja kotona aloin laittamaan ruokaa ja nyt kirjoittelen tätä postausta Salattujen elämien pyöriessä tuossa taustalla. Vaikken tänään olekkaan ollut montaa tuntia hereillä, kahdeksan tuntia tarkkaan ottaen jos ei yöllistä valveilla oloa lasketa mukaan, on päiväni sisältänyt paljon mietintää aiheuttavia tapahtumia!
