Ajattelin purkautua taasen tänne menneisyydestäni joka vaikuttaa koko elämääni...
Monilla ihmisillä lapsuus on elämänsä onnellisinta aikaa, saa leikkiä ilman huolen häivää, käydä koulua nauttien kavereiden näkemisestä ja uusien asioiden oppimisesta!!! Elää ilman aikuisten murheita!!! Voi kumpa se olisikin omalla kohdallani ollut noin hienoa ja huoletonta. Oma lapsuuteni oli täyttä helvettiä.
Mustan vieläkin ensimmäisen koulupäiväni, ilma oli täynnä innostusta, toiveita, jännitystä... Aurinko paistoi, nostin uuden koulureppuni selkääni ja lähdin kävelemään tienvarteen odottamaan koulu-taxia meidän lemmikki kissan Mirrin saattelemana. Voi kun sen tunteen saisi purkitettua!:)
No todellisuus koulumaailmasta murenikin hyvin nopeasti, kuin huonosti tehty korttitalo. Jouduin jo ekasta koulupäivästä lähtien olemaan koulun hylkiö, silmätikku, se jota muut potkivat pönkittääkseen omaa itsetuntoaan. Nyky maailma kun tuntuu liikaa tuijottavan vain täydellisiin yksilöihin, jos olet vähääkään erilainen, sinut tuomitaan samointein. Niin kävi siis minulle. Muut eivät ymmärtäneet erilaisuuttani, sitä että ongelmani oli ainoastaan ääneni, ei järkeni tai muu olemukseni... vain sen äänen perusteella minut tuomittiin koko koulun voimin. Ei otettu leikkeihin mukaan, haukuttiin koko koulun voimin, sabotoitiin kaikki koulutyöt selkäni takana... Jopa osa opettajistakin olivat minua vastaan, vaativat minulta enemmän kuin muilta ja jos en kyennyt, soitettiin vanhemmilleni että tyttö nakkelee niskojaan... Muistan vieläkin ne musiikin tunnit jolloin meidän oli määrä laulaa jotain kevätjuhla lauluja ja kun oma ääneni ei yltänyt yhtä korkealle kuin muiden sain opettajalta huudot päin naamaa, hyvä siinä sitten itku kurkussa koittaa selittää että en todellakaan pysty moiseen ja voi luoja sitä halveksunnan määrää mikä siitä seurasikaan...
Joka ikisen koulupäivän koitin ottaa vastaan hymyillen.."jospa tänään olisi hyvä päivä"...Joka ikisen koulupäivän kohdalla koin suurta pettymystä... Joka päivä toi tullessaan uuden pelon.."mitä tänään saisin kokea"... Kampattaisiinko minut uudelleen jäähän, että saisin taas aivotärähdyksen? Vai muokkaisiko joku taas tehtävänä olleet kotisivuni ihan uuteen uskoon? Saisinko kuulla uudelleen taasen ne joka päiväiset haukkumanimet "mutakurkku, vammanen, friikki, epäsikiö..." Joutuisinko taas ulkopuolelle leikeistä ja pihapeleistä...
Nykyään vähätellään koulukiustausta todella paljon ja niin tehtiin ennenkin... Ajatellaan helposti, että ne nyt on vaan lapsien hölmöilyjä... Ei ajatella ollenkaan että ehkä toinen oikeasti saisi kärsiä näistä "hölmöilyistä" koko lopun ikäänsä...
Se hölmöyly jatkui omalla kohdallani yläasteellekkin... Toivoin saavani uuden alun, mutta toisin käví... Isompi koulu, vielä enemmän kiusaajia... Joka päivä ahdisti aivan suunnattomasti... Lisäksi murrosiän tuomat paineet eivät ollenkaan helpottaneet asiaa, kun huomasi kuinka muut tytöt olivat suosittuja ja pojat olivat kiinnostuneita, olit itse yhtä kiinnostava kuin läjä paskaa koulun pihalla... Huomasin jääväni yhä enemmän ulkopuolelle kaikkea ja huomasin olevani enemmän ja enemmän kiusattu kuin kukaan muu... Koko yläasteenkin sain kulkea pelko perseessä, että mitähän tänään... Jokapäiväinen tunnin mittainen bussi matka yhteen suuntaan sisälsi sen tunnin verran täyttä kiusaamista, selkään potkimista ja törkeää halveksuntaa ja nimittelyä koko bussin voimin.. kukaan ei puuttunut asiaan, ystävät joita luulin ystävikseni eivät puolustaneet vaan vetäytyivät mieluummin sivuun, samalla toivoen, etteivät itse tulisi kiusatuiksi...
Sellainen lapsuus tällä tytöllä ja pinta raapaisu tämä siitä lähinnä oli... Ammattikoulu jatkui melkolailla samaa rataa...ehkä hieman lievempänä versiona, mutta eivät ne hyviä aikoja siltikään olleet... Silloin sairastuin todella pahaan masennukseen... Olin myös melkoisen itsetuhoinen, viiltely ja itsemurha ajatukset olivat melkein joka päivä läsnä.. Kävin asiasta myös pari kertaa terapiassa (joka omalla kohdallani oli ihan yhtä tyhjän kanssa)... Koulukuraattorin kanssa asioista puhuminen helpotti aika paljon, hän osasi ottaa asiat esille juuri oikealla tavalla, tunsin itseni kerrankin kuunnelluksi...
Nykyisin oloni on suhteellisen hyvä... Itsetuhoiset ajatukset ovat onneksi takana päin ja elämä on paremmalla tolalla kuin vuosiin... Välillä saattaa tulla yksittäisiä päiviä jotka muistuttavat menneisyydestään todella rankalla tavalla. Kuten monet työpaikat ovat jääneet saamati tämän ulkoisen ongelmani takia!!
Nykyään tuntuu, että nämä koulukiusaamis asiat otetaan vähän turhan kevyellä asenteella, ajatellaan helposti, ettei tolla oikeasti mitään ole, kuhan angstaa kuten muutkin teinit... Monet oikeasti apua tarvitsevat jäävät helposti huomaamatta ja sillä voi olla pahimmassa tapauksessa todella vakavat seuraamukset... Johonkin aikaan tuntui, että näistä maennus ongelmista tuli oikein muoti-ilmiö... yks jos toinen teini viilteli ranteitaan vain sen huomion takia ja kun se oli niin siistiä ja kovaa... Monet teinit eivät tajunneet, että sillä muoti-ilmiöllä, he pilaavat oikeasti apua tarvitsevien mahdollisuuden tulla huomatuksi...
Mutta kuten aiemminkin olen täälä tainnut mainita, että jos jotain hyvää asiasta haluaa hakea, niin asenteeni elämään ja muihin ihmisiin on ihan toista luokkaa. En pidä asioita itsestään selvyytenä, enkä ole pinnallinen bimbo blondi joka arvostelisi kaikki ihmisiä jotka ovat vähääkään poikkeavia massa muotista. Elämän arvot minulla on muutenkin toista luokkaa kuin mitä monella kanssa eläjällä. Pitkä aikaisena haaveena minulla on ollut, että joskus olisin tarpeeksi vahva henkisesti, jotta voisin auttaa muita apua tarvitsevia! Parhaimman tuen kun monesti saa sellaiselta joka oikeasti on itse kokenut saman ja ymmärtää toista oikeasti, ilman minkäänlaista väheksyntää...
Menneisyys on tehnyt minusta sen mitä nykyisin olen, ja en toisaalta ole pahoillani siitä ollenkaan...