Näytetään tekstit, joissa on tunniste Koulukiusaaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Koulukiusaaminen. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Ajatusten tuuletusta

Ajattelin pitkästä aikaa avata vähän sanaista arkkuani.. sitä kun en hetkeen olekkaan tehnyt.. Aihe tosin on sellainen mistä jo jokin aika sitten päätin etten enää kirjoita, koska mielestäni tämä vanha kirjoitus tästä aiheesta saa riittää ihan omana itsenään... mutta mutta kun eilen katselin tv kakkoselta illalla A2 keskustelu-illan, jossa aiheena oli koulukiusaaminen, niin ajattelin nyt sitten kuitenkin, että jotain vielä olisi aiheesta kerrottavaa..

Varmaan jokainen tietää tuon kulovalkean tavoin levinneen haasteen "kutsumua", jossa pitää paperille kirjoittaa haukkumanimiä jota itse on saanut kuulla ja vetää niiden yli viiva ja kirjoittaa samalle paperille ilman yliviivausta sanoja joita mieluummin haluaisi ihmisiltä kuulla/ihmisten ajattelevan... Hirmu moni on tuohon haasteeseen osallistunut ja mm.facebook ja instagram onkin täyttynyt näistä kuvista ihan kiitettävästi tässä alkusyksyn aikana. Ajatus tuolla haasteella oli kaunis, jos näiden kuvien julkaisemisella saataisiin edes yksikin kiusaaja miettimään sanomisiansa ja täten myös jopa lopettamaan kiusaamisen, niin silloin tarkoitus olisi onnistunut.. Itse vain tälleen kiusauksen kohteena olleena ihmisenä lähinnä pudistelin päätäni mokomalle haasteelle, sillä en uskonut että tuosta haasteesta on yhtikäs mitään muuta kun että kaikki lievästi kiusauksen kohteena olleet pääsevät jakamaan kimppaan omat draamansa ja sanoma jää kiusaajilta täysin huomiotta. Enkä nyt vähättele kenenkään kokemuksia ja kiusauksen kohteena olemista, jokaisesta on varmasti tuntunut se pahalta ja jokaisella on oikeus tuntea olonsa surulliseksi siitä jos joku sinua haukkunut. On kiusaaminen tapahtunut missä muodossa hyvänsä, se on aina ehdottomasti väärin. Pointtini oli se, että tuntuu lähinnä siltä että ne todellisen elämän jokapäiväisen helvetin kokeneet pysyivät haasteesta tyystin poissa ja veikkaan että monikaan ei tykännyt siitä että tälläisellä kamppanjalla revitään taas ne vanhat haavat auki.. Lisäksi en usko että haaste oikeesti tavoitti juurikaan niitä kenen oikeasti pitäisi miettiä tekemisiään! Niin ainakin aluksi ajattelin..

Yhden tämä haaste ainakin tavoitti, joka tuli itselleni melkoisena yllätyksenä. Serkkuni myönsi julkisesti koko maailmalle että on kiusannut ja oikeasti pahoillaan siitä. Hän oli taannoin asiasta iltalehden otsikoissa ja nyt oli eilisessä A2 kiusaamisillassa mukana. Olen hänestä äärimmäisen ylpeä ja tiedän hänestä että hän on aidosti tapahtuneesta pahoillaan, eikä millään lailla ylpeä teoistaan. On ollut yhteyksissä kiusaamaansa henkilöön ja vilpittömästi pyytänyt tältä anteeksi. Tuossa eilisillan keskusteluohjelmassa käytiin läpi kiusaaminen monesta suunnasta, uhrin ja tekijän osilta ja mietittiin isohkon yleisön kesken, millä kiusaaminen saataisiin kuriin ja loppumaan, millä siitä saataisiin yleisesti paheksuttavaa ja täten loppumaan kokonaan. Monesti kun kiusaajat kiusaavat purkaakseen pahaa oloaan, tai kerätäkseen mainetta ja välttyäkseen täten itse kiusattuna olemiselta tai jopa eivät edes aina tiedosta koko kiusaamistaan. Syitä voi olla monia.. Alkuunsa keskustelu oli ihan mielenkiintoista ja erinäisiä näkemyksiä asioista oli jos jonkinlaisia. Mutta loppua kohen alkoi keskustelu olemaan jo niin naurettavaa, että mietin jopa telkkarin sammuttamista. Toiset sysäsivät vastuun vanhemmille ja kasvatukseen, toiset taas puolestaan sysäsivät vastuun täysin koulujen hoidettavaksi. Yleisössä oli myös koululaisia ja muita nuoria jota tämä asia lähinnä kosketti, mutta tuntui ettei heille annettu ollenkaan puheenvuoroa heidän sitä pyytäessä ja aikuiset vaan väänsivät siitä että kelle kasvatus kuuluu!! Ihan järjetöntä toimintaa.. Siinä sitten yksi nuori mies sanoikin hyvin, että eikö tarkoitus olisi kaikkien ottaa se vastuu kotona, koulussa ja kaveripiirissä, eikä sysätä sitä vaan jollekkin yhdelle taholle,.. Mutta kuten nykyisin aikuisilla tuntuu olevan melko peri ominaista niin tämäkin lause puoliksi ohitettiin kun alkoi taas se kina että kenen vastuulla on opettaa ettei kiusaaminen ole oikein..
 Viimesimmät kilarit meinasin saada kun eräs opettaja siinä sanoi että kun on jo vuosia tästä kiusaamisesta jauhettu ja mikään ei ole muuttunut niin ei enää jaksa edes taistella sitä kiusaamista vastaan.. Sehän siinä onkin ratkasu että jätetään puuttumatta asioihin ja annetaan porukan vaan tappaa toisensa!! Kuitenkin erään toisen koulun edustaja kertoi kuitenkin että heillä ollaan saatu hyviäkin tuloksia kiusaamisen kitkemisestä pois..

Itse olen ainakin vankasti sitä mieltä, että parhaimpia tuloksia saataisiin sillä kun niille omille pienille kullan nupuille opetettaisiin jo vaahtosammuttimen kokoisesta nyytistä lähtien mikä on oikein, annetaan sitä omaa aikaa, kuunnellaan ja ollaan esimerkkejä, ollaan kasvattajia eikä niinku nykyisesti tuntuu että monet on vaan vierailevia tähtiä jota näkee pikaisesti tarhan/koulun jälkeen, tähtiä jotka nopeesti lappaavat ranskalaiset ja uunimakkarat naaman eteen ja käskevät painumaan loppuillaksi omaan huoneeseen etteivät häiritse, kunnes tulee aika mennä nukkumaan ja seuraavana päivänä sama rumba.. Nyky yhteiskuntakin tietysti paljon asettaa haasteita vanhemmille, monet kun joutuvat käymään useassa työssä/vuorotyössä elättääkseen perheensä, joten aikaa ei välttämättä ole, mutta mielestäni sitä pitäisi silti koittaa haalia kasaan, koskaan kun ei ole mielestäni liian kiire kysyäkseen jälkikasvun kuulumisia, vointia ja painottaa että on tärkeä vanhemmille ja että heille voi aina kertoa kaiken.. Omalla esimerkilläkin on todella suuri vaikutus, jos itse koko ajan arvostelee naapurin kaljamahaa tai naapurin rouvan kampausta, ei anna millään muotoa esimerkkiä että erilaisuus on hyväksyttävää. Sitten kun asiat kotona ovat kunnossa, tulee koulun velvollisuus jatkaa tätä positiivisen ajattelutavan kylvämistä eteenpäin. Jokaisella yksilöllä on tietysti myös oma velvollisuutensa, jokaisen pitäisi tajuta puuttua jos näkee kiusaamis tapauksia ja jokaisen pitäisi pyrkiä omalta kohdalta siihen että jakaa mieluummin positiivista energiaa kun negatiivista. Unohdetaan ne perinteiset ajatusmallit "ei kuulu minulle"!! Ja jos on huomannut että on vahingossa sanonut jollekkin jotain mistä toinen on saattanut pahoittaa mielensä, niin pyytää heti anteeksi ja sopia tilanne. Omalla kohdalla en usko koskaan siihen että omat kiusaajani tulisi koskaan pyytämään anteeksi, uskon että heitä tuskin pahemmin edes kiinnostaa olemassa oloni tai heidän aiheuttamat vahingot. Mutta itse ainakin olen päättänyt sen omalla kohdallani että pyrin puuttumaan jos näen kiusaamista, ja jos joskus käy sellainen tuuri että satuu jotain jälkikasvua saamaan, aion taatusti iskostaa heille sen ajatuksen että jokainen ihminen on saman arvoinen näyttää tai kuulostaa miltä hyvänsä, haluan että he puolustavat kiusattuja eivätkä asetu kiusaajan rooliin, lisäksi haluan että tiedostavat sen että aikaa heille on ja halua kuunnella kuulumiset ja murheet. Koko maailmaa ei yksi ihminen pysty muuttamaan mutta jos jokainen tekee osansa niin varmasti saataisiin asiat huomattavasti paremmalle tolalle..! :)

Näihin sekaviin sepustuksiin on kaiketi hyvä päättää tämä aivopieru ennen kun menee sekavammaksi! =D 

Mukavaa syksyistä iltaa kaikille! :)

lauantai 4. tammikuuta 2014

You only live once, so live only for yourself

Muistan varmasti koko lopun elämäni kuinka pelkäsin mennä ala-asteella kouluun... Pelkäsin kuinka joutuisin taas kuulemaan ne kiusaajieni kamalat sanat "mutakurkku, vammainen, epäsikiö, kuolisit pois, ruma..." 
Pelkäsin kuinka joutuisin olemaan taas poissa muiden leikeistä koska ei tälläistä "kummajaista" haluttu lähellekkään... Pelkäsin sitä yksinäisyyttä jota jouduin joka päivä kokemaan, kun kukaan ei puolustanut tai edes yrittänyt lohduttaa ja tsempata eteenpäin!!!
Pelkäsin, että koulutyöni sabotoitaisiin jälleen tai, että minut kampattaisi jälleen välitunnilla jäähän, jonka seurauksena saisin taas aivotärähdyksen...
Pelkäsin musiikin ja käsityön tunteja jossa opettaja huutaisi minulle taas kurkkusuorana kuinka olen toivoton opiskelija kun en saa edes ääntäni nousemaan tiettyyn korkeuteen... tai kuinka olen toivoton kun en osaa kutoa tai virkata...

Muistan varmasti koko lopun elämäni, kuinka yläasteen alkaminen loi toivon siitä että saisin uuden mahdollisuuden näyttää mikä oikeasti olen!!
Muistan kuinka se toivo mureni jo heti ensimmäisenä koulupäivänä ja tiesin nahoissani kuinka tästä seuraavasta kolmesta vuodesta tulisi minun oma vankilani...oma helvettini...
Muistan ne elämäni pisimmät linkkamatkat kouluun ja takaisin kun sain koko matkan kuulla lähes kaikilta linkassa olijoilta nämä sanat "Katto nyt kuinka käsittämättömän ruma toi muija on... no ei siinä viel mitään mut ootteko kuullu kun se puhuu"... linja-auto matka kohti helvettiin...
Tunnen selässäni vieläkin sen tunteen kun linja-auton istuimen selkänojaani potkitaan, tehden samalla mahdollisimman selväksi etten kuulu tänne ja että pilaan muiden niin täydellisen elämän...
Muistan sen kun "ystävät" käänsivät näillekkin asioille vain selkänsä ja jälkeenpäin esittivät tietämätöntä ja syyttivät minua asioiden paisuttelusta ja liiasta mielikuvituksesta...
Muistan ne kaikki katseet koulun käytävillä kun minua tuijotettiin kuin jotain sirkuseläintä joka pitäisi vangita takaisin häkkiin ja sulkea mahdollisimman monen lukon ja kalterin taakse ettei tarvitse pelätä kuinka tartuttaisin muita...
Muistan kuinka pitkäaikainen ihastukseni alkoi jossain vaiheessa tunneilla vihjailemaan teoillaan että voisi olla kiinnostunut...kunnes sitten sekin kaikki oli kusetusta kun halusi narsistisena luonteena vain saada huomioni jotta pystyi sen yhden päivän aikana musertamaan kaiken sen vähäisenkin itsetunnon rippeet tuhannen pirstaleiksi ja nauraa jälkeen päin paskasta naurua!!! 
Muistan kuinka olin mummuni vierellä kun tämä kuoli...
Muistan kuinka ensimmäisen kerran mieleeni juolahti ajatus elämäni päättämisestä...

Muistan varmasti koko lopun elämäni, kuinka jo aiemmista tapauksista viisastuneena en enää odottanut uutta alkua ammattikoulun alettua!!! Jo ensimmäisenä päivänä selkäpiitäni karmi ajatus uudesta helvetistä jonka joutuisin kokemaan uusien ihmisten toimesta...
Minulla kesti pitkään että uskalsin enää edes avata suutani ventovieraiden edessä...
Muistan kuinka mieheni laittoi sähköpostia ensimmäisen kerran jossa esitteli itsensä ja tunnusti että oli jo yläasteella minua katsellut kiinnostuneena...
Muistan kuinka annoin hänelle monta kuukautta aikaa näyttää millainen on ennen kuin suistuin seurustelemaan hänen kanssaan!! 
Muistan kuinka katkaisin suhteemme kahden kuukauden jälkeen traumojeni takia, kun pelkäsin että mieheni olisi tehnyt saman kun tämä yläaste aikainen ihastukseni...Pysyimme silti ystävinä...
Muistan kuinka huomasin jossain vaiheessa kuinka kiusaamiseni oli vähentynyt.. sitä ei ollutkaan läheskään niin paljoa kuin ala-ja yläasteella oli ollut...
Muistan kuinka aloimme mieheni kanssa seurustelemaan neljännen ja viimeisen kerran!! 
Muistan kuinka se onnellisen tunne puski kaikki sisuksiin padotut murheet pintaan ja mieleni synkkeni...
Muistan kuinka enemmän ja enemmän päähäni alkoi kerääntymään ajatukset tämän maailman jättämisestä..
Muistan kuinka päätin hakea koulukuraattorin kautta apua... Kävin jopa pari kertaa psykiatrilla puhumassa, mutta hän oli kylmä kuin kivi ja oli heti vain tumppaamassa kehoni täyteen erilaisia mielenterveyslääkkeitä..En halunnut niitä ja lopetin psykiatrilla käynnit...

Muistan varmasti koko lopun elämäni kuinka koulun loputtua seuraavat kaksi vuotta olivat elämäni rankimpia vuosia... 
Muistan kuinka miehelleni ja minulle tuli kahden vuoden kestävä luottamus kriisi, jossa ovet paukkuivat, sormukset lenteli, paljon kyyneleitä ja surua...
Muistan kuinka mieheni tuli monesti poimimaan minut pois junaradalta...
Muistan kuinka kahden vuoden mustan ajan jälkeen koin pienen herätyksen...(ei, en tullut uskoon...)
Muistan kuinka jossain vaiheessa ymmärsin, että en voi sille asialle mitään että muu maailma ei hyväksy erilaisuuttani... Ei minun myöskään pidä olla itselleni samanlainen kuin kiusaajani, tuhota pala kerrallaan...
Muistan kuinka siitä hetkestä lähtien tunsin ensimmäisen kerran elämässäni, että elämässäni on toivoa, minulla on merkitystä ja elämälläni on tarkoitus...

Muistan varmasti koko lopun elämäni kuinka olen aina ollut kiitollinen ja ylpeä miehestäni joka jaksoi minua kaiken sen synkän ajan yli, vaikka olikin vaikeaa, mutta hän silti ei lähtenyt viereltäni koskaan pois... Ja ilman häntä olisi elämäni todennäköisesti päättynyt jo monia kertoja aiemmin...
Kokemusten kautta olen joutunut kasvamaan "aikuiseksi" aikaisemmin kuin muut... josta monet ovatkin minulle sanoneet että vaikutan hurjan paljon ikäistäni kypsemmältä persoonalta...
Olen myös oppinut arvostamaan elämässä käsittämättömän pieniä asioita..kuinka onni voi olla kiinni vain siitäkin että saa aamulla juoda rauhassa aamuteen... 
Olen oppinut arvostamaan jokaista erilaisuutta, enkä katso kieroon jos näen jotain muiden silmissä "massasta poikkeavaa"... 
Se miltä me näytämme ulospäin, ei kerro sitä mitä päässämme liikkuu!! Monet kehitysvammaisetkin osaavat ajatella aivan samalla lailla kuin me muut ns."normaalit", he vain ovat vankeina omissa kehoissaan jossa eivät voi kommunikoida niinkuin haluaisivat!!
Ja mielestäni monien ihmisten tulisi oikeasti ottaa heistä mallia eikä arvostella! Itse menen töissä aina innolla siihen kerrokseen jossa on näitä erityis asukkeja!! Heidän aitous on niin käsin kosketeltavissa... he eivät katso sinussa millaiset vaatteet sinulla on, he eivät kiinnitä huomiota minkä näköinen olet, he katsovat luonnetta ja ottavat aina innolla vastaan uuden tuttavuuden!! Pelkästään se että cd soittimen levy jää jökittään paikoilleen ja musiikki alkaa soittamaan sitä samaa yhden nuotin ääntä uudelleen ja uudelleen saa heille koko päivän ilon aikaiseksi...
Se jos mikä saa miettimään sitä tosiasiaa kuinka nyky ihmiset ovat niin kovin tyytymättömiä kaikkeen!! 
Kuinka kaikilla olisi paljon kivempaa kun jätettäisiin se turha arvosteleminen ja valittaminen pois...

Monet kokee paljon katkeruutta omista kiusaamistaustoistaan ja kiusaajiaan kohtaan... Tuntuu toisinaan ihan hassulta että itse en koe näin... Joskus jos törmäisin yhteenkin kiusaajaani, puristaisin ennemminkin hänen kättään ja kiittäisin vilpittömästi häntä siitä mitä olen kokenut... En tietenkään sillä että kiusaaminen olisi hyväksyttävää, vaan sillä kun olen sen takia paljon avarakatseisempi...
Voisin hyvällä omalla tunnolla sanoa että en onneksi ole yhtä pinnallinen kuin monet muut, osaan myös ajatella omilla aivoillani ja en ole riippuvainen yhdestäkään ihmisestä!! Osaan toimia tilanteessa kun tilanteessa pelkällä maalaisjärjellä, enkä koita hyötyä toisista ihmisistä päästäkseni asiassa kun asiassa eteenpäin!! Pyrin myös parhaani aina auttamaan muita ilman minkäänlaisia vastavelvotteita!!
Ja mikä tärkeintä!! Olen oppinut että vaikeimmistakin asioista voi selvitä hengissä ja ne vaan vahvistaa omaa itseään!! Jokainen kun täälä kuitenkin eletään itseämme varten, emme muita miellyttääksemme, jokainen meistä on vastuussa oman elämän kulusta!! Jos olisin päättänyt jäädä vellomaan siihen ajatukseen kuinka maailma potkii päähän ja ihmiset eivät hyväksy minua sellaisena kuin olen, olisi elämäni melkoisen kurjaa todennäköisesti loppuun asti...
Mutta märehtimisen sijaan päätinkin olla välittämättä muiden mielipiteistä vaan olen alkanut nauttimaan elämässäni paljon enemmän... Ja sen ajatuksen myötä olen huomannut että elämääni on tulvinut todella paljon positiivista!! Olen onnellisesti naimisissa, liittomme on kaikkien koettelumuksiemme takia todella vahva, minulla on ympärillä ne kaikista välittävimmät ja rakkaimmat ihmiset jota elämääni tarvisten! Vaikka sairastankin paljon ja olen maailman tapaturma-altein ihminen, osaan aina joka tilanteessa pysyä positiivisena!!:) Minulla on työpaikka, oma asunto ja kerrankin voin sanoa että:
Ensimmäisen kerran mietin tulevaisuuttani toiveikkaana ja unelmoiden kaikesta ihanasta!!^^<3