Pääkoppa sekaisin

Muutaman viime vuoden aikana olen oppinut saavuttamaan omassa minässäni tietynlaisen rauhan. Kuten tässä postauksessa aiemmin puhuin. Olen oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, vaikka muut eivät sitä tekisikään. Arkeni ei enää koostu itsesäälissä rypemiseen, en mieti maailman kurjuutta ja kuinka minun kohdalleni tuntuu kasaantuvan kaikki epäonni. Näen nykyisin niin paljon enempi kauneutta ja aihetta kiitollisuuteen. Loppupeleissähän minulla on kaikki kuitenkin hyvin. Olen elossa, minulla on koti, minulla on perhe, minulla on ympärillä rakastavia ihmisiä ja mikä parasta, jos vain haluan nähdä niin elämässä on paljon onnen hetkiä tuovia asioita. Yksi asia kuitenkin on pitkään ollut minulla se kompastuskivi, mistä en ole oppinut nauttimaan. En ole nähnyt siinä mitään hyvää, vaan aina jotain moitittavaa. Nimittäin kroppani. Kuten tässäkin postauksessa jo asiasta avauduin. Taitaa olla yleisin "naistentauti" tämä tyytymättömyys omaan kroppaan. On sitten kyse minkälaisesta kehosta tahansa, tuntuu että suurimmalla osalla on aina jotain valittamista omasta kehostaan. Vaan tämäkin ongelma on nyt vihdoinkin sivuutettu. Ainakin toistaiseksi.. :D

Ja tästä ihmeestä voin syyttää vain ja ainoastaan näitä hormoonihuuruja.. :D En tiedä mitä tämä raskaus on tehnyt pääni sisällä, mutta toivon todella, että tämä on pysyvä ominaisuus. En meinaan ole koskaan ollut niin tyytyväinen omaan kehooni, kun mitä nyt olen. Pelkäsin ennen, että jos raskaudun, se aiheuttaa taatusti vielä lisäahdistusta omaa kehoani kohtaan. Pullottava maha ja tunne kun mitkään vaatteet eivät enää mahdu päälle, ovat vain saaneet itsetuntoni kohenemaan entisestään. Edes entisestään kasvanut housukoko ei edes saa mieltäni matalaksi. Ihan hullua kun mietin itseäni esimerkiksi millainen ajatusmaailma minulla vielä toukokuussa oli! o_O

Tätäkään mekkoa en ole pitänyt juurikaan, koska minulla oli päähänpinttymä että se ei näyttänyt hyvältä päälläni jenkkakahvojeni ansiosta yms. Nyt kuitenkin minulla on edelleen ne samat jenkkakahvat, mutta niiden lisäksi vielä alkava jalkapallonpuolikas etupuolella. Joku muu voi ajatella, että miten joku voi tuntea olonsa seksikkääksi tämän näköisenä ja kokoisena ihmisenä.. No hän saakoon ajatella mitä lystää, mutta itse tunnen kerrankin oloni seksikkääksi.  

Olen itsekkin todella hämilläni näistä muuttuvista ajatuksista... Miten ihan muutamassa kuukaudessa voi ihminen näin muuttua? Samalla olen huomannut itsessäni ihan kokonaisvaltaista tyyneyttä. Aikaisempi tempperamenttisuus jonka takia hermokäyräni nousi nollasta sataan alle parissa sekunnissa, on nyt muuttunut hyvinkin tyyneksi ominaisuudeksi. Minua saattaa jotkun asiat ärsyttää ja harmittaa, mutta sellainen silmitön kiukunpuuska ja turhautuneisuus on tyystin poissa. Lisäksi kun ennen olen ollut ihmisenä vähän hälläväliä ihminen, en pahemmin miettinyt mikä on turvallista tai miettinyt yleensäkkään asioita kovinkaan pitkäkantoisesti. Nykyisin mietin lähes kaikessa, että mikä on turvallista tai mietin asioita jo pitkälle tulevaisuuteen. En kuitenkaan millään muotoa ressin kannalta, vaan hyvällä tavalla. Tuntuu että elämässäni on jokin suunta ja tarkoitus. Enkä nyt tarkoita etteikö sitä ennenkin olisi ollut, vaan sillain erilailla.. Hankalaa selittää =D
Lisäksi moni ihminen on sanonut, että heidän mielestään minä muka oikein hehkun. Ehkä minä teenkin niin, hyvä olo ja itsetunto vain näkyvät pitkälle. Äitiys taitaa sopia minulle ^_^ <3

Kumpa tämä olo jatkuu vielä tämän masumöllyrän syntymisen jälkeenkin. Voin sanoa kerrankin rehellisesti, että nautin olostani täysin siemauksin ^_^

Tämmöisen ällöoksusiirappimössön jälkeen toivotan teille kaikille ihanaa alkanutta viikkoa <3 ja uusille lukijoille oikein paljon tervetuloa seuraamaan <3

Asiaa miellyttämisestä

Haluaisin kirjoittaa aiheesta toisten miellyttäminen!!
Eritoten monesti huonosta itsetunnosta kärsivät tästä, tarve tulla hyväksytyksi muiden silmissä keinolla millä hyvänsä.. Tunne siitä, ettei sinua hyväksytä omana itsenään saa monet tekemään asioita vasten tahtoaan, pukeutumaan tietyllä tavalla, käyttäytymään tietyllä tavalla ja jopa muuttamaan koko elämänsä tietynlaiseksi!
Luotto omiin mieltymyksiin ja tekemisiin saattaa olla niin hauras, että on valmis hakemaan muista niitä asioita mitkä pitää itseen imeä...
Ainoa vika tässä vain on, että harvemmin ihminen on onnellinen, eläessään muiden elämää!!

Olen kertonut teille omasta koulukiusattuna olemisen taustastani.. Myös minä tunsin, etten kuuluisi minnekkään.. Etenkin yläaste aikoina, alkoivat paineet tulla hyväksytyksi, olla melkoisen kovia!! Joka ikinen päivä mitä jouduin kuuntelemaan muiden haukkuja, sai minut miettimään, miksi en kelpaa!! Mitä pystyn tekemään, että saisin muiden hyväksynnän puolelleni!! Äänelleni en voinut mitään tehdä, mutta muutosta yritin saavuttaa muilla asioilla! Pukeutumalla samanlaisiin vaatteisiin kuin muut, tykkäämällä samanlaisesta musiikista kuin muut...
Kävin yhteen aikaan lähikuntien festareilla kavereiden mukana jossa salaa vedettiin alaikäisenä pussikalja kännejä metsässä ja idiootti kun silloin olin, kuvittelin olevani kovinkin kova mimmi kun pystyin vasten omaa tahtoani moista muiden mukana tekemään... Eikä se edes jäänyt teinikännien asteelle se.. vielä idiootimpi olin kun poltin puolivuotta tupakkaa sen takia... Pieni ääni takaraivossa koitti sanoa minulle että miten naurettava pelle olin, mutta se ääni oli helppoa työntää taka-alalle koska halu kuulua porukkaan oli suurempi!!
Erään silloisen ihastuksen sanat minulle saivat minut järkiini... Hän sai minut tajuamaan ettei muiden hyväksynnän haku ole sen arvoista että menetän itsestäni ne asiat joita itse pidän arvossa!! Vaikken merkannut tälle ihmiselle yhtään mitään, sanoi hän että kuvitteli minusta viimeiseksi ihmiseksi maailmassa moista tekevän...

Muutos lähti kuin sormia napsauttamalla... Tupakan tumppasin siihen paikkaan ja sen jälkeen en ole koskenut... En muutenkaan enää hakeutunut väkisin silloisten ystävien seuraan ja pian huomasinkin, etten ollutkaan heille niin tärkeä kuin mitä itse olin kuvitellut... Ystäviä ollaan edelleen, mutta enää ei samalla lailla mennä ja riekuta yhessä... Tavallaan siinä sai seulottua paljon ihmisiä pois jotka eivät olleetkaan todellisuudessa niitä läheisimpiä!! Ystävyyskin kun on sellainen asia, että jokaisen pitää ottaa huomioon se toisen persoona... Itsekkin ymmärrän täysin jos joku kavereista ei aina pääse käymään kylässä, elämän tilanne kun on aina jokaisella eri ja varsinkaan aina ei voi toisesta tietää mikä oikeasti on syynä milloisissakin tapauksissa, joskus toinen voi olla niin uupunutkin ettei jaksa jatkuvaa härdelliä ja kylässä juoksemista... Parasta on kuitenkin se, että vaikka näkisi toisen kahden vuoden välein, tuntuu ystävyys säilyvän siitä huolimatta, juttua riittää samalla lailla kun viimeksikin!!:)

Aloitettuani seurustelun mieheni kanssa, sai hän nostatettua itsetuntoani sen verran, että pukeutumistyylikin alkoi menemään sinne suuntaan josta olin vain villeimmissäni haaveissani haaveillut!!:)
Tahto muuttua siihen mitä oikeasti halusin olla, oli niin suuri, että vaikka oman itsensä etsiminen olikin työlästä, tein sen silti nopeasti.. Enkä kadu hetkeäkään!! Muutos vaatii todella vahvan päätöksen, enkä usko että ilman tämän yläasteisen ihastuksen pettymyksen sanoja, en olisi tässä näin vahvana... Enkä ilman mieheni tukea ja kannustusta!!
En ole millään tavoin ylpeä tekemistäni typeryyksistä, mutta ehkä se kuului siihen prosessiin tuossa iässä... ja ehken olisi minä jos näin ei olisi käynyt!!

Välillä huomaan itsestäni, että mietin edelleen "voinko nyt tehdä näin...onko se noloa muide mielestä"... mutta onneksi olen tullut aina järkiini ja todennut että "helvetti vieköön, minä elän omaa elämääni, en muiden".
Etenkin huomaan sellaisina päivinä, kun ulkopuolelta satelee paskaa omasta äänestäni, huomaan jälleen miettineeni, "mikä minussa on vikana?" Huonon itsetunnon takia on hirmuisen vaikeaa kuvitella muiden käyttäytymisessä mitään vikaa vaan automaattisesti sitä kuvittelee, että itse on syypää jollain lailla siihen muiden käyttäytymiseen... Mutta onneksi hyvinä päivinä olen tullut tosiaan niihin aatoksiin, joita tuossa ylempänä mainitsin että "paskat muista"...

Kyllähän sitä aina kuulee muilta "näin sinun kuuluisi elää... mikset tee tota noin ja noin... päällekäyviä neuvoja ja vihjailuja kuinka oma elämäntyyli ei jollekkin sovi.."
Mutta olen nyt päättänyt sen, että minä elän niinku itse parhaaksi näen, minun tavallani, sellaisessa asunnossa jossa haluan, siivoan tasan niin usein kun jaksaa huvittaa, pukeudun niihi vaatteisiin mitä itse haluan käyttää, en juokse baareissa rillustamassa vain sen takia kun muut niin tekee, ja keräilen legoja vaikka olisi muiden silmissä kuinka lapsellista tahansa...(tietysti tehdä asioita haluamallaan tavallaan satuttamatta muita ja käyttämättä muita hyväksi..)
 En halua olla se katkera 40-50- vuotias naisihminen joka motkottaa muille siitä jotka uskaltavat olla juuri sellaisia kuin haluavat!! Enkä halua katua vanhana kuinka paljon asioita jäi tekemättä kun ei uskaltanut...

Haluan sanoa rohkaisuksi kaikille jotka eivät uskalla olla omia itsejään, että ottakaa se askel siihen mitä haluatte olla!! Elämä on liian lyhyt siihen että murehtii, kelpaako muille!! Aina löytyy joku joka ei valinnoistasi tykkää, mutta mitä sitten!! Ei ole pakko kattella! Jokainen on arvokas juuri omana ihanana persoonanaan!! <3<3